kurkistus pääni sisälle

27.8.2018  -Mr

Kyyneleet valuivat pitkin hänen kauniita kasvojaan. Hän vuodatti noina tunteina kaikki hänen elämänsä ikävimmät hetket itkun ja huudon kautta. Tai siltä se ainakin tuntui. Se kesti niin kauan. Hänen huutonsa kaikuivat korvissani. Ne tuntuivat teräviltä. Hänen sanansa siis. Ne pistivät ikävästi, mutta jollain tavalla nautin niiden aiheuttamasta kivusta. En nääs tiennyt, että hän oli koko elämänsä kantanut niin painavaa lastia mukanaan. Vasta nyt hänen todellinen luontonsa paljastui. Kun hän istui siinä edessäni, täysin paljaana kaikista niistä valheista joita hän oli viljellyt. Välillä hänen silmänsä näyttivät välähdyksiä inhimillisyydestä. Aivan kuin hän olisi hetken ajan ollut niin kuin me muut. Se kesti kuitenkin vain hetken. Hänen silmiensä tuike katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Niistä näki vain oman heijastuksensa, hänen sisimpänsä oli nääs tyhjää täynnä. Ei noiden kauniin sinisten silmien läpi voinut nähdä häntä ja hänen sieluaan. Et pystynyt tekemään muuta kuin uppoamaan

syyttävät katseet itkemättömät itkut tuntemattomat tunteet sanoivat minua hirviöksi en nähnyt itseäni niin kuin he en nähnyt itseäni verellä tahratut käteni olemattomat käteni olemassa oleva veri oli murha oli epäilty ei syyllistä en ollut minä eikä hän ollut minä kukaan ei ollut he näkivät minut näkivät veren mutteivat käsiäni olemattomuuteeni oli olematonta kuitenkin tykkäsin ajatella olevani jotain olin olemattomat käteni ja ne olemattomat käteni oli tahrattu hänen verellään sinun verelläsi syyttävät katseet kaikkosivat syyllinen löytyi käteni puhdistettiin verestä mutta mitä oli jäljellä ei ollut käsiä ei verta oli vain minä ja minua ei ollut olisinpa ollut syyllinen olisin ollut jotain olisin ollut sinä

Tuntuu oudolta olla täällä taas näin pitkän ajan jälkeen. Ei minulla täältä sen erityisempiä muistoja ole, tiputan aina vaan pienen palan itsestäni joka paikkaan missä käyn. Näin toivon joskus löytäväni paikan jonne tunnen kuuluvani. Kodin, sinulle ja minulle. Paikan jonne voimme rakentaa muistoja. Sellaisia muistoja joita ei halua unohtaa, toisin kuin muistoja joita minulla on täältä. Tie jolla aikoinaan kävelin paljonkin on tänä päivänä todella huonossa kunnossa. Täynnä reikiä ja sen näköinen, että se on kävelty loppuun. Olen tämän kadun kolmanneksi viimeisen katuvalon kohdalla ja käännän kasetin ympäri. Tämä puoli on aina ollut suosikkini, siksi jätän sen viimeiseksi. Ensimmäiset kymmenen sekuntia ovat aivan hiljaisia pientä huminaa lukuunottamatta, sitten ensimmäinen biisi lähtee soimaan. Tämä kyseinen biisi on aina ollut suosikkini, siksi jätän sen viimeiseksi. Biisi ei ehdi edes ensimmäiseen kertosäkeeseen kun olen jo perillä. Eihän kolmen katulampun väliä pitkään kävele. Pai

Vain Suomi on sellainen maa jossa ilmaisten ämpärien jonottamista pidetään täysin sopivana ja jopa suositeltavana, mutta kun kyseessä on jokin oikeasti arvokas esine niin silloin saa hullunmaineen seisoessaan jonossa satojen muiden kanssa.  Toki käsitys arvokkaista esineistä on kokonaan meidän itsemme luoma harhakuva. Kun jotain esinettä valmistetaan (tarkoituksella) vain muutamia kappaleita sen alkuperäinen myyntihinta kasvaa moninkertaiseksi jo ennen kuin ehdit kassalle. Eri brändit ja yritykset tuputtavat meille huomaamattamme mielikuvia siitä, mitkä tavarat ovat sillä hetkellä suosittuja eli ”in” ja haluttuja. Me, helposti aivopestävät kuluttajat asiaa sen enempää ajattelematta olemme heti kaupan ovella lompakot auki tuputtamassa seteleitämme kauppiaalle.  Kaipaamme joukkoon kuuluvuuden tunnetta ja toisaalta meistä tuntuu hyvältä omistaa jotain, mitä on vain muutamilla. Näin voimme seurata vierestä kun kaikki muut ovat polvillaan edessämme tarjoamassa toinen toistaan isompia ra

Muodollisuudet sikseen, elämä on tässä ja nyt. En tiedä miten kyseinen lause liittyy millään tavalla tekstiin, jonka ajattelin tästä tehdä. Ehkä se vain kuulosti mukavalta ja oletin, että siitä lähtisi syntymään seuraava bestseller ihan tuosta vaan. Miten se saatiinkin näyttämään niin helpolta. Todellisuudessahan tuo lause on odottanut jatkoa varmaan puoli vuotta, aivan yksin Asiakirja 43:ssa. Oli sillä kaverina kaikki asiakirjat numeron yksi ja 42 välissä. Kaikki ne asiakirjat ja lauseet, joilla ei oltu vielä annettu minkäänlaisia nimiä. Kaikki he, joita luultiin tarvittavan joskus. Heistä piti tulla seuraavia Lepakkomiehiä , seuraavia Kultahattuja. Mutta vähemmän menetettyjä perheenjäseniä ja tummempaa mustaa, yhä suurempia juhlia ja avoimempaa ”platonisten” tunteiden näyttämistä naapuria kohtaan. Heillä piti olla kaikki se ja yhä enemmän. Niiden piti olla yhtä hyviä kuin kaikki maailman parhaat kirjat yhdistettynä. Siellä ne kuitenkin nyt olivat, jossain noiden numeroiden välissä. V

Olin varma. Olin varmempi kuin koskaan. He väittivät muuta, sanoivat auttavansa leikellessään unelmiani riekaleiksi. Silti jatkoin eteenpäin. Olihan minulla vielä hippunen unelmistani jäljellä. Olin kuitenkin nuori. Tyhmä ja nuori. Todella naiivi, aivan liian itsevarma. Vuosi vuodelta totuus ja elämä löivät yhä kovemmin vasten kasvojani. En muista tarkalleen missä kohdassa kadotin loputkin itsestäni, aikaa siitä kuitenkin on. Koetin täyttää tätä tyhjyyttä muilla ihmisillä. Kiedoin heidät ympärilleni ja imin heistä kaiken mikä teki heistä juuri heidät. Sain kuitenkin huomata, ettei keräämisistäni koskaan muodostunut kokonaista ihmistä. Jo kauan olen kulkenut pukeutuneena muiden ihmisten olemukseen, heidän hyvät ja huonot puolet roikkuivat viittana olkapäilläni, koska olin itse vailla noita kumpaakin. Kuljin muiden ihmisten seassa olematta kuitenkaan yksi heistä. En ollut yksi heistä, en ollut minä. En ollut mitään.

He sanovat että kaltaiseni ovat tuomittuja kuolemaan. Tuomittuja kuolemaan mahdollisimman nuorina ja mahdollisimman hitaasti ja kivuliaasti.  Elämäntapamme toimii myös reittinä tietynlaiseen onnellisuuteen. Sellaiseen, kun on saavuttanut elämältään jotain. On jotain, mistä tulevat sukupolvet muistavat sinut. Kaikella on kuitenkin hintansa, meidän tiemme onnellisuuteen maksaa paljon. Luomiseen liittyy paljon tuskaa, parhaat teokset tulevat eniten kipua tuntevilta.  Kun hinta on näinkin suuri on siitä saatava hyötykin valtaisa. Näistä hyödyistä emme kuitenkaan pääse nauttimaan silloin kun vielä kävelemme maan pinnalla. Meidän palkkiomme maksetaan kuolinvuoteella. Silloin olemme saavuttaneet elämältä jotain. Vapaaehtoisestihan kukaan ei tällaiseen ryhdy. Tarvitsemme kuitenkin jatkajia, joten olemme oikeutettuja valitsemaan seuraajamme. Valintaprosessi on tarkka, heidän mielensä pitää yltää aina vain pidemmälle. Joka kerta hiukan pidemmälle kuin entisten valittujen. Ihmi

Uni Mitä et saata uskoa Kaikki on kaunista Puhdasta Uskoit Herraan Luojaan He uskoivat vain kuolemaan Saatanaan Puutarha oli sinulle Vain sinulle Uskoasi varten Jotta voisit varjella sitä Tuntea olosi tärkeäksi Kukkapenkit täynnä lasinsiruja Lasi oli puhdasta ja kaunista Niinpä et enää uskonut Herraan Et luojaan Et kuolemaan Et saatanaan Sinäkin olit vain unta Mitä en saattanut uskoa

Mahdollisuus elää. Se meille joskus annettiin. Mahdollisuus tuntea olevansa elossa. Se onkin sitten aivan toinen juttu. Sitä ei kaikille anneta ja he keille se suodaan eivät osaa käyttää sitä. Minä olen yksi niistä, jotka eivät tätä mahdollisuutta saaneet. Haikailen kuitenkin sen tunteen perään. Kun adrenaliini virtaa ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Halu nähdä ja kokea enemmän. Niitäkään minulle ei suotu. Tämä taustoittaa sitä miksi elän elämääni näin. Koko ajan reunalla, kaasu pohjassa. Jarrua ei tunneta, suojatiet ovat turhia. Säännöt on tehty rikottaviksi. Olen kokeillut kaikkea mahdollista, mutta mikään ei saa minua haluamaan elämältä enemmän. Ei halua nähdä huomista, ei toivoa paremmasta. Ehkä elämä ei vain ole kaikkia varten. 7.8.2018

Vihaan sitä miltä musiikinpuute kuulostaa korvissani. Niinpä kaivan kuulokkeet taskustani ja työnnän napit syvälle. Pää roikkuu, katse maassa. Kävelen heidän keskellään niin, etteivät he huomaa minun olevan joukkoon kuulumaton. Työnnän pääni syvemmälle huppuun ja kiristän tahtia. Olen aina hyvin huolestunut siitä miltä näytän kävellessäni. Tänään vielä huolestuneempi kuin yleensä. Niinpä käytän kaiken energiani askeleideni vahtimiseen. Jokaisen pitää olla täsmälleen yhtä pitkä, vauhdin pitää pysyä samana ja reitin suorana. Käteni eivät tiedä missä niiden pitäisi olla ja ne vaeltavat ympäriinsä. Housujen taskuista takin taskuihin, hiuksista kasvoihin. Äkkiliikkeitä vältetään, pitäähän kaiken näyttää luonnolliselta. Siltä, kuin olisin muutenkin aikeissa tehdä niin. Välillä pitää kurkkia taaksepäin ja vetää napit korvista, jotta tietäisi seuraako kukaan. En muuttaisi toimintatapojani vaikka perässäni kulkisikin joku, jostain syystä se on vain tärkeä tieto. Tunnen kuinka punainen

Tulin jo tässä vaiheessa tekstiäni siihen tulokseen, etteivät sanat tällä kertaa riitä kuvaamaan kokemiani asioita. Laitan tähän oheen siis kuvan aiheeseen liittyen

Kaikki on niin irtonaista Ajatukset yritetään punoa yhteen Tämä kuitenkin epäonnistuu Syntyy kysymyksiä joihin ei ole vastauksia Syntyy liikkeitä joilla ei ole tarkoitusta Tätä seuraa kadonneet ajatukset Ympäristö unohtuu Jäljellä on vain tyhjä kuori Kuori jota murskataan parhaillaan ulkoa päin Kuori on hyvin hauras joten nopeasti se on mennyttä Tomua muun pölyn seassa Unohdettu Nyt kaikki on liian paljasta Liian läpinäkyvää Pakotietä etsitään Sitä ei koskaan löydetä Sitä ei koskaan ollutkaan Eikä tule koskaan olemaan Äänetöntä huutoa Vuotamattomia haavoja Ikäviä muistoja Murskaava totuus Ympäristö katoaa Syypää löytyy Itseinhoa Huutoa Likaisia tekoja Vuotavia haavoja Täysi hiljaisuus Kaivattu rauha Tässä kohdassa saavutat jotain suurta

Pitkästä aikaa. Mietin elämääni ja kaikkia niitä asioita joita siihen kuuluu. Aika tyhjää oli siis. Istuin sillalla ja poltin kuudetta savuketta. Mistä lähtien olen edes polttanut? Pyörittelen tupakkaa sormieni välissä kuin kynää jolla aikoinaan kirjoitin. En enää omistanut kynää, siksi varmaan poltin. Se muistutti minua niistä ajoista kun elämässäni oli sisältöä. Oli jotain mistä kirjoittaa. Ajan myötä aloin yhä enemmän ja enemmän keksimään erinäisiä asioita ja tilanteita koska oma elämäni kävi niin tylsäksi. Lopulta keksitytkin tarinat olivat tylsiä. Kaikki oli jo kirjoitettu ja koettu. Kuu heijastui kauniisti tyynestä järven pinnasta. Välillä minun oli pakko viskoa kiviä järveen koska sen täysin tyyni pinta oli liian täydellinen. Liian kaunis ollakseen totta. En voinut enää elää mielikuvitusmaailmassa. Piti tyytyä savukkeisiin kynän sijasta.  19.6.2018

Kuudes savuke, uusi merkki kämmenselkään. Sytytän seitsemännen savukkeen ja en voi olla miettimättä sitä tyhjyyttä jota muut kutsuisivat elämäksi. Pyörittelen puoliksi poltettua savuketta sormieni välissä. Olen kuitenkin varovainen, en halua pudottaa sitä niin kuin kynääni silloin aikanaan. Tällaisina iltoina en myöskään voinut olla miettimättä sitä, miksi edes poltin? Olin aina ollut se kiltti poika, hän joka ei tee mitään tuhotakseen elämiä. Ei niin omaa kuin pienen sammakon, muista ihmisistä puhumattakaan. Siinä se poika nyt kuitenkin oli, sillalla istumassa, seitsemäs savuke kämmenselkää vasten. Edessä vain tyyni järvenpinta, jonka täydellinen seesteisyys tuhottiin heittämällä välillä muutama kivi sen pintaa vasten. Takana ei ollut mitään, ei ketään joka estäisi häntä tekemästä ruumiita tänään. Kahdeksas tupakka nousemassa askista. Mutta siihen se jääkin. Ikäviä muistoja. Muistoja siltä ajalta kun pystyin itsekin kutsumaan tyhjyyttäni elämäksi. Minulla oli kynä, sen minä muistan. J

Välillä on hyvä palata. Välillä. Ei usein. Silloin tällöin vaan. Eikä siis silloin kun aika tuntuu oikealta ja olo on hyvä, ehei. Kun elämäsi on säpäleinä eikä missään ole mitään järkeä, silloin palataan. Mutta vain hetkeksi Hetkeksi. Ihan vain vähäksi aikaa. Kun olo alkaa vihdoin tuntua paremmalta, sitten tullaan kotiin. Sitten ei enää palata. Ei välillä, ei harvoin. Ei ollenkaan, ei enää koskaan. Koska sitten ei ole enää hyvä palata