kurkistus pääni sisälle

Vuodet vierivät, kappaleet lyhenivät ja tanssiaskeleet hankaloituivat. Sovimme, että tänään tanssisimme viimeisen yhteisen tanssimme. ”Ethän sinä vain kadu?” ”Kadu mitä?” ”Sitä, että vietit täällä niin paljon aikaa.” ”En tietenkään. Nämä yhteiset hetkemme ovat olleet elämäni parasta aikaa.” ”Vaikka vihaat tanssimista enemmän kuin mitään muuta?” ”Kyllä, vaikka vihaankin tanssia.” ”Minä rakastan sinua.” Illan viimeinen kappale alkoi soimaan. Olimme aivan hiljaa, kumpikaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Kertosäe alkoi soimaan viimeisen kerran. ”Minäkin rakastan sinua.” Kappale loppui.

Siinä me sitten tanssimme. Pidempään kuin koskaan aiemmin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, emme katsoneet toisiamme silmiin. Pidimme vain tiukasti kiinni ja kuuntelimme toistemme sydämen sykettä. ”Olin jo aivan varma että tällä kertaa olisin..” ”Älä höpise! Sinähän lupasit minulle, muistatko? Lupasit, että näin olisi hyvä.” ”Kaipaan sinua.” Olit aivan hiljaa. Viimein pystyin sanomaan näitä asioita sinulle, et vain kuullut niitä. Kappale vaihtui. ”Tämä on illan viimeinen tanssi.” Mutisin jotain vastaukseksi. Ymmärsit etten ollut juttutuulella, joten tanssimme viimeisen tanssin aivan hiljaa. Niin hiljaa ettei edes sydämen sykettä enää kuulunut. Kun kappale viimein loppui, olit jo poissa.

Olin seisonut tanssilattian reunalla ties kuinka kauan, odottamassa häntä. Tiesin ettei hän tulisi vielä moneen tuntiin, mutta minä odotin. ”Mitä sinä siinä vielä istut? Tule tanssimaan kanssasi!” Aukaisin silmäni. Olin näköjään nukahtanut. ”Mitä sinä täällä teet?” Vilkaisin kelloa. ”Et ole koskaan täällä näin aikaisin.” ”Oletko sinä ihan sekaisin? Täällähän minä olen koko ajan ollutkin! Sinähän se aina jonnekin katoat kesken kaiken.” Tuijotan hetken tyhjyyteen kunnes ymmärrän. Vilkaisin vielä kerran kelloa. Hyppäsin ylös ja halasin häntä lujempaa kuin koskaan aikaisemmin. ”Mikä sinuun nyt tuli?” Pidättelin kyyneliäni ja nauroin. ”Ei mikään. Mietin vain, että voisimmeko tehdä jotain muuta tanssimisen sijasta?” Työnsit minut pois ja nauroit. ”Tiedät kyllä ettemme voi.”

Hymysi oli lämmin. Pidin kädestäsi lujasti kiinni. Aina kun kertosäe soi minä tiukensin otettani. En muistakaan milloin olisimme tanssineet näin kauan. ”Olen pahoillani.” ”Mistä?” ”Siitä etten voi koskaan jäädä pidemmäksi aikaa.” ”Voi sinua, ei se mitään. Tiedän kyllä ettet voi viipyä pidempään.” ”Minä rakastan sinua.” Mutta olit jo poissa. Siihen minä siis jäin, seisomaan yksinäni tanssilattian keskelle. Olisi pitänyt pitää lujempaa kiinni. ”Älä huoli, jonain päivänä olet täällä vielä kuulemassa sen.” Jonain päivänä me emme enää tanssi.

Halu luoda tuo tarpeen tuhota.  Taide on kirottua. Särjettyjä sydämiä, murtuneita luita. Niistä on kalleimmat patsaat veistetty. Lapsen kyyneleet, äidin veri. Kauneimpien taulujen materiaali. Rikkinäinen pää, puuttuvat aivot. Vain ne minulle suotiin.  Tuhlattu aika, poltetut luonnokset. Niistä on urani tehty. Yksi myyty taulu, yksi joka muisti nimeni. Niin on urani päättyvä. Minulla oli vain tarve luoda ja halu tuhota. Mitä taide on?

Seison reunalla, varmana siitä etten putoa. Ihailen maisemia ja nautin hiljaisuudesta. Katson alas.  ”Jos minä putoaisin, ottaisitko sinä minut kiinni?” Hiljaisuus jatkuu. Naurahdan.  ”Niin arvelinkin.”  Jalkani ovat väsyneet joten päätän istuutua. Huokaisen. Alas on niin pitkä matka. Ei hän oikeasti taida välittää minusta. Naurahdan.  ”Heh. Taisin olla aika hölmö, vai mitä?” Vilkaisen olkani yli. Tyhjää. Hiljaisuus rikkoutuu. ”Mitä sinä sanoit, en oikein kuule tänne asti.” Hiljaista taas.  Ja edelleen on hiljaista. Huokaisen, pyyhin kyyneleeni ja nousen ylös. Kurkkaan vielä kerran olkani yli. ”Ota kiinni jos saat.”

Se oli uuvuttavaa. Seurasi siis. Olitte muka niin samanlaisia, sielunkumppaneita. Harmiksesi et ihailultasi huomannut kaikkea sitä mätää hänessä. Ja sitä oli muuten paljon. Olihan hän toki kaunis ja viehättävä, mutta siihen se sitten jäikin. Enkä tosiaan sano tätä siksi, että haluaisin sinut itselleni. Ehei. Älä huoli, en minä edes huolisi sinua. Älä kuitenkaan ymmärrä väärin, olet ihan mukava ja löydät varmasti itsellesi jonkun. Hän ei vain ole se oikea. Enkä sano tätä siksi että välittäisin sinusta, vaan siksi koska se on totta. Kaikille löytyy se oikea, myös sinulle. Toki minä kaipaan niitä aikoja kun halusin sinut itselleni ja välitin sinusta. Mutta se oli mennyttä. Historiaa. Nykyään se oli vain uuvuttavaa, seurasi siis.

23.14 katson tarkkaan ympärilleni varmistaakseni, että olen varmasti vielä täällä. tarkistan myös omat käteni varmistaakseni, ettei Hän ole vielä täällä. otan ison kulauksen juomastani ja odotan. 23.18 tuntuu kuin olisin odottanut ikuisuuden. taputan pöydän reunaa hermostuneena. jos Hänen on kerran pakko tulla niin tulisi edes ajoissa. vedän kuitenkin syvään henkeä, pyydän tarjoilijalta uuden juoman ja odotan. 23.27 tässä vaiheessa naputan pöydän reunaa niin kovaäänisesti, että tarjoilija kysyy onko minulla kaikki kunnossa. avaan suuni puhuakseni, mutta nousen sanomatta sanaakaan 23.32 etsin vessaa. täällä on niin paljon ihmisiä heitä, etten voi muistaa missä päin vessa on. lopulta löydän oikean oven ja tuuperrun lavuaarin eteen. 23.35 herään ja nousen ylös. otan lavuaarin reunasta lujasti kiinni ja pidän silmäni vielä ummessa. lasken hitaasti kymmeneen ja aukaisen silmäni. Hän on täällä 23.37 seison tanssilattian keskellä ja katson vielä ympärilleni varmistaakseni, että olen

Värejä. Niin paljon kauniita värejä. Halusin taas olla osa jotain. Osa jotain suurempaa. Halusin olla kaivattu, rakastettu. Halusin olla arvostettu ja jotain muuta, en vain muista mitä. Värini olivat kuitenkin haalistuneet jo kauan ennen häntä. Kukkaispoikaa. Sillä nimellä häntä kutsuttiin. Kaunis nimi niin rumalle asialle. Minäkin olin kerran ruma, mutta minä heräsin ja löysin peilin. Miten et muka voisi rakastaa jotain näin kaunista? Tai no, mitäpä minä siitä tiedän. Kadotin peilini kauan sitten. Olisin kuitenkin halunnut nähdä muiden peilit. Kaikki ne värit kaupunkien valokylteissä. Kaikki oli kuitenkin rumaa ja herätyskello huusi nimeäni. Oli aika 6.6.2018

Sormeni harhailivat rekeissä olevien vaatteiden läpi. En voinut olla ajattelematta kaikkea sitä, mitä nämäkin vaatteet ovat nähneet. Paljon elämää. Surua ja iloa, vihaa ja hämmennystä. Hyllyillä lojuvat tavarat eivät kiinnostaneet minua niin paljon. En kylläkään tiedä miksi, ehkä niiden tarinat ja seikkailut olivat liian selviä.  Lelut olivat myynnissä koska lapset olivat jo isoja tai kiinnostuksen kohteet olivat vaihtuneet. Kaikki vähänkin erikoisemmat tavarat olivat matkamuistoja jotka mummi tai täti olivat tuoneet kaukomailta, mutta ne eivät sopineet sisustukseen joten ne piti laittaa myyntiin. Jatkoin siis vaatteiden läpi selailua mielessäni pieni toivomus siitä, että löytäisin itselleni jotain ostettavaa. Vaatteet jotka vaivauduin nostamaan rekistä olivat useimmiten liian isoja tai pieniä, liian uusia tai liikaa elämää nähneitä. En kuitenkaan luopunut toivosta edes viimeisen rekin kohdalla. Aina olisi lisää kirpputoreja, lisää elämiä tulkittavina ja uusia elämänkertoj

Minulla oli jokin idea tätä tekstiä varten. Oli ihan oikeasti minä vannon. Kadotin kuitenkin sen ideanpalasen jonnekin tässä matkalla kohti mahdollisuutta tuoda se konkreettiseksi. Tiedäthän sinä sen tunteen kun sinulla on mielessäsi joku huikea uusi vuosisadan keksintö mutta se kerkeää unohtua ennen kuin ehdit suutasi aukaista. Koetapa siinä sitten vakuutella kaverillesi, että ”Kyllä minulla oli miljoonan euron arvoinen idea juuri mielessäni, usko pois.” Tämän ilmiön takia meillä varmaan on niin vähän miljonäärejä. Parhaat ideat valuvat korvista pihalle ennen aikojaan, parhaat runot lentävät tuulen mukana ennen kuin kynä ehtii paperille. Tästä samasta syystä en taaskaan saa minkäänlaista tekstiä aikaiseksi. Ei kun hetkinen, odota nythän minä muistan! Se idea oli siis sellainen, että

Vasta näin kesähelteillä ymmärsin mitä sinä todella tarkoitit. ”Aukenevat ovet, uudet mahdollisuudet” ja niin edelleen. Nyt jos kuulisin sinun selittävän asiasta voisin itse lisätä ”ja sulkenevat ovet, menetetyt mahdollisuudet”. Lapsina luulimme aina sen johtuvan taiasta, hengistä tai jostain vastaavasta. Näin eilisen lapsina voimme todeta, että todellisuudessa kyse oli vain läpivedosta.

Kuumuus hämmentää, saa kaipaamaan kylmää. Niin minulle sanottiin ja niin minä uskoin. Oli yö, olin väsynyt. Katsoin kuitenkin päättäväisenä itään. Tunsin virkistävän tuulenvireen kasvoillani. Suljin silmäni ja siemailin tuota herkullista kevätilmaa. Vai oliko jo kesä? Kuka tietää, emmehän me päätä vuodenajoista. ”Mutta eihän sieltä ole kulkenut junia seitsemään vuoteen”. Niin he sanoivat. Uskalsin hetkeksi nostaa katseeni raiteista kun kaivoin laukustani viimeisen voileipäkeksin. Heti samalla hetkellä kun olin saanut keksin syötyä se pieninkin tuulenvire hävisi. Oli taas tukalan kuuma vaikkei aurinkokaan ollut paistanut enää moneen tuntiin. Ehkä se johtui vain siitä että olin niin hermostunut. En ollut tottunut olemaan tällaisessa tilanteessa. En tämmöisessä paikassa, en tähän vuorokauden aikaan. En kuitenkaan antanut sen häiritä vaan ryhdistin asentoani ja näytin itsevarmalta, päättäväiseltä. Päätin viimeisen kerran korottaa käteni taskuuni. Suoristin ikivanhan, oranssille muistilapul