kurkistus pääni sisälle

Miksi ihminen voi tuntea niin Että kaikki uppoaa Ja itse jää pinnalle Taistelee hengestään Mutta kenen tähden Kun ei ole ketään Kenen luokse uida Ketään kenen vuoksi jaksaa Taistella Ei pääse pohjaan vaikka haluaisikin Jää vain pinnalle itkemään Ja täyttämään tuota murheiden valtamerta Mieluummin sitä kuolisi yhdessä Kuin jäisi itsestään elämään Vihaan sanaa viha Se on niin voimakas Ja kuvastaa aivan vääränlaista tunnetta Kyse on ennemminkin tyhjyydestä Tämän tyhjöttömyyden keskellä Kun ei ole mitään Kuin sinä Ja meri Ja pohjaan vajonneet haaveet Täällä sinä olet Ja tänne sinä olet jäävä Aamen -MR

Päätin tällä kertaa kirjottaa ihan aktuaalisen tekstin. Ei vaan sanoja toistensa perään, vaan lauseita joilla on jokin merkitys. Pitäis alottaa ihan alusta. Kertoo mistä kaikki alko. Se on kaikista vaikeinta. Varsinkaa kun ei tiiä, mistä kaikki alko. Alotan nyt vaa sit jostai. Eka asia jonka muistan on mun huone. Tavallinen huone, neljä seinää ja katto. Yks kattolamppu, kaks vanhaa ikkunaa. Kolme kuollutta kärpästä ikkunan välissä. Sellanen ihan tavallinen huone siis. Toisella puolella sänky, toisella pöytä jonka päällä lamppu ja ihan liikaa pölyä. Jossain siinä välissä yöpöytä ja säkkituoli. Ei siinä huoneessa siis mitää vikaa ollu. Paitsi et se oli talvisin liian kylmä ja kesäsin liian lämmin. Mut se ei liity tähän mitenkää. Tää ei liity nyt siihe mitä siellä huoneessa on, vaa siihe mitä siel ei oo. Kun mä oon siellä musta tuntuu etten oikeesti ees oo siellä. Ja sitku en oo siel nii oon iha varma et oon siellä. Kuulostaa hullulta, vai mitä? Tää ei kuitenkaa koske vaa mun huonetta.