kurkistus pääni sisälle

”Ooks sä nyt okei?” ”Onks mun rajaukset levinny?” ”Mitä välii sillä ny on?” ”Sano vaa et onks ne…” ”Mikset ite kato?” ”Onko muka noi vaikeeta vaa sanoo et onks mun meikit levinny?!” ”Okei, okei. Joo, on ne vähä levinny.” ”Niinpä tietysti. Mistä kohtaa?” ”No eiks se ois ainaki helpompi tarkistaa peilistä?” ”En haluu kattoo peiliin! En haluu nähä itteeni tälläsenä, en haluu nähä itteeni ollenkaa!! Oon niin ruma. Oksettava. Vastenmielinen…” ”…” ”…” ”Anna mä putsaan sun naaman.” ”M-mut en haluu olla ilman meikkii. En voi…” ”Meet sit kotii. Anna mä ny kuitenki putsaan sun meikit ennen ku meet. Joku mummo saa vielä sydänkohtauksen.” ”Törkee! Emmä ny nii hirveeltä näytä. Enhän?” ”Emmä sillä, kuhan vitsailin. Katos nyt tänne nii putsaan sen sun naaman.” ”… Kiitos.” ”Ei sun tarvii joka kerta kiitellä. Autan sua ihan omasta tahostani.” ”… Voidaanks me käydä kaupassa sit samalla? Haluisin voileipäkeksejä.” ”Me?” ”S-sori oletin jostai syystä et sä tuut muk

”Sä mietit tota ihan liikaa. Sun pitäis vaa päästää irti.” ”Sä et ymmärrä. Ei se oo nii helppoo ja sitä paitsi…” ”Kyl mä ymmärrän. Paljo paremmi ku tiiätkää. Sitä vaa et sitä ei kannatta suunnitella liikaa koska sit se ei onnistu. Usko pois, mä tiiän.” ”…Sori, mä en tienny.” ”Ei se mitää. Mä voisin auttaa sua. Jos sä todella tahot sitä ja oot varma.” ”Mite sellasesta muka voi olla täysin varma? Entä jos mä muutan mun mieltä?” ”Sit me lopetetaan. Me tehtäs se täysin sun ehdoilla. Harvoin sitä siinä vaiheessa mieltään muuttaa kun on nii pitkälle päätyny.” ”… Eikö sua muka häiritse ajatus siitä et olisit osallisena johonki sellasee?” ”Ei, koska tietäsin et sä halusit sitä ja et niin olis parempi. Emmä haluu et kukaa joutuu olee täällä vasten omaa tahtoaan. Mä tiiän miten perseestä elämä voi olla.” ”Mä oon pahoillani.” ”Mistä?” ”Kaikesta. Siitä mitä oot joutunu kestämää ja käymää läpi j-ja nyt viel tää. Sori mun ei ois pitäny…” ”Hei mähän sanoin jo et se on okei.”

Mistä kaikki alkoi? Sosiaalinen paine ajaa ihmiset tekemään hulluja asioita. Toisilla se paine tulee muiden ihmisten sijaan omasta päästä. Enkä tarkoita nyt negatiivisia ajatuksia tai paineita joita itsellemme luomme itsellemme vaan vieraita ääniä päämme sisällä. Sellaisia, jotka kuiskivat yötä päivää mitä meidän tulisi tehdä ja ajatella. Nuo äänet ajavat ihmisen hulluuden partaalle ja kuoleman tykö. Niin kävi myös sinulle. xx.xx.200x Se ilta alko iha tavallisesti, hengasin järven yli menevällä sillalla niiku aina. Walkmanista pauhasi System of a Down:ia ja katuvalot värjäs kaiken oranssinsävyiseksi. Seisoin kaiteeseen nojate, laskien kuinka monessa ohimenevässä autossa palo vaan toinen valo. Näin syksyn tullen ihmiset pitivät paremmin huolta autojensa valoista ja olin tähän mennessä huomannu vaa kaks autoo vajaalla valaistuksella. En tiiä kuinka kaua olin seissy siinä samassa kohassa, mut tätä nykyä sillalta ajo vaan muutama auto tunnin sisää. Järvenpinta oli tumma, melkein mu

Mikä sai sinut varmistumaan asiasta? Musiikki porautuu aivoihin. Tanssit mukana välittämättä muusta maailmasta. Liikkeesi ovat teräviä ja hallittuja. Taputat jalallasi tahtia. Olet saada sydänkohtauksen kun joku tarraa kiinni olkapäistäsi. Vaistonmaisesti hiljennät musiikin ja siirrät kuulokkeet korviltasi. Tunnistat nopeasti säikäyttäjäsi. ”Mitä sä täällä teet?” Et kuulemma koskaan saanut tietää mitä hän oikeasti siellä teki tai miksi hän oli siellä juuri silloin. ”En tiennykkää et osaat tanssii.” Et osaa vielä tämänkään ajan jälkeen lukea hänen kasvojaan. Ne vaikuttivat aina yhtä ilmeettömiltä ja kylmiltä. Olisit tehnyt mitä vain saadaksesi hymyn noille kauniille huulille. ”En mä osaakkaan.” Olit aina ollut tosi sosiaalinen, tulit kaikkien kanssa toimeen. Vasta hänen myötään aloit miettiä, oliko sinussa jokin vialla. Hän oli ainoa ihminen joka tuntui oikeasti vihaavan sinua. Totta kai oli ihmisiä ketkä eivät sinusta pitäneet, mutta hän oli ainoa jonka katseessa oli puh

Aina perjantai-iltaisin ahdistavan värikäs asuntoni täyttyi hiljennetyistä tunteista ja sanomattomista sanoista. Kun sinä jostain aikaa tavanomaisesti istahdit sohvalle lukemaan jotain romaania ja juomaan teetä, minä leikin samaan aikaan hiuksillasi jotka olivat luonnostaan hieman kiharat. Pyörittelin kiharoitasi sormieni välissä. Harmittelin hiljaa mielessäni sitä, ettet itse pitänyt kauniista lainehtivista hiuksistasi. Et koskaan lähtenyt minnekään ilman, että ne oli suoristettu ja laitettu kiinni joko ponihännälle tai nutturalle. Minun luonani ollessasi et kuitenkaan jaksanut välittää siitä, miltä hiuksesi näyttivät. Minun silmissäni olit nimittäin kaunis aina, ihan sama miten hiuksesi oli laitettu tai millaiset vaatteet sinulla oli ylläsi. Aloin letittämään hiuksiasi ja suukotin kaulaasi. Et reagoinut millään tavalla, jatkoit vain lukemista. Usein istuimme vain koko illan sylikkäin, sinä lukien kirjaasi ja minä painautuneena sinuun. Kuuntelin hengitystäsi, tunsin sydämen sykkeesi.

Koin noina päivinä valtavaa painetta saada jotain aikaiseksi. Kaikki elämäni elementit painostivat minua luomaan jotain. Miksei kukaan ymmärrä, ettei elämä synny tyhjästä?   Kaikki nämä ihmisen irvikuvat luulevat työllään saavuttavan jotain. Minä taas tiedän etten koskaan tule saavuttamaan mitään. Olen ulkoistanut työnteon niille jotka siitä niin tuntuvat nauttivan ja olen itse keskittynyt tärkeämpiin asioihin. Esimerkiksi ”oleminen” on yksinkertaisuudessaankin nykyihmisille täysin mahdotonta. Ei kellään ole aikaa pysähtyä paikoilleen. Syödessäkin jalka käy vähän väliä. Kukaan ei enää tiedä millaista on olla ihminen. Jo kauan ollaan spekuloitu kuinka koneet jonain päivänä tulevat korvaamaan ihmiset. Vielä nykyäänkin tuo kuulostaa useimpien kaukaiselta ajatukselta, mutta kukaan ei tiedä että todellisuudessa tuo syrjäyttäminen on tapahtunut. Elektroniikkalaitteet ovat korvanneet ihmiskontaktit, kaikki asiat hoituu kotisohvilta käsin eikä kukaan poistukaan neljän seinän sisältä muualle

Mitä Mikaelille kävi? Kyseinen kysymys pyöri mun päässä viikkokausia. Mitä tolle kiharatukkaiselle viulistille oikein kävi? Minne se katosi? Miks se jätti mut yksin mun ajatusten ja peilikuvan kaa? Et sä voi vaa yhtenä yönä ottaa mua väkisin ja rakastaa mua ku viimestä päivää ja seuraavana päivänä kadota jäljettömiin. Ajatus siitä, ettet sä enää oottais mua ruokalassa tai ettet sä olis enää sun huoneessa kun mä ettisin sua piinas mua. Joskus ku yöllä harhailin vaaleen keltaseen taloon Mikaelin huoneen ovi oli auki. Sen huoneessa ei vaa ollu enää sitä lämmintä keltasta valoo eikä kaunisluista, baskeripäistä viulistii. Toi kaunis viulisti valaisi koko laitoksen, valkoset seinät hehku sen lämpöö. Kaikki muut tän laitoksen äijät kalpeni sen rinnalla. Se oli ku aurinko. Ei sellane liia häikäsevä jonka toivois menevän pilvee, vaa sellane just sopivasti lämmittävä. Sellane joka ottaa varovasti lämpimää syliinsä ja pyyhkii pois kaiken pahan. Niin Mikael teki sillo ku se yöllä tuli mun huonee