Koin noina päivinä valtavaa painetta saada jotain aikaiseksi. Kaikki elämäni elementit painostivat minua luomaan jotain. Miksei kukaan ymmärrä, ettei elämä synny tyhjästä?
Kaikki nämä ihmisen irvikuvat luulevat työllään saavuttavan jotain. Minä taas tiedän etten koskaan tule saavuttamaan mitään. Olen ulkoistanut työnteon niille jotka siitä niin tuntuvat nauttivan ja olen itse keskittynyt tärkeämpiin asioihin. Esimerkiksi ”oleminen” on yksinkertaisuudessaankin nykyihmisille täysin mahdotonta. Ei kellään ole aikaa pysähtyä paikoilleen. Syödessäkin jalka käy vähän väliä. Kukaan ei enää tiedä millaista on olla ihminen. Jo kauan ollaan spekuloitu kuinka koneet jonain päivänä tulevat korvaamaan ihmiset. Vielä nykyäänkin tuo kuulostaa useimpien kaukaiselta ajatukselta, mutta kukaan ei tiedä että todellisuudessa tuo syrjäyttäminen on tapahtunut. Elektroniikkalaitteet ovat korvanneet ihmiskontaktit, kaikki asiat hoituu kotisohvilta käsin eikä kukaan poistukaan neljän seinän sisältä muualle kuin töihin tai kouluun. Oikean sosiaalisen kanssakäymisen suomasta lämmöstä on muistona vain Instagramin syötteessä oleviin kuviin kaksoisklikkaamalla esiin ponnahtava sydän.
Nykyisen kommunikoinnin perusyksikkö on sanojen ja kirjainten sijaan emoji. Emojia emojin perään, mutta jos joskus satut törmäämään ihmiseen kadulla niin hänen naamansa on täysin peruslukemilla: 99,9 prosentin varmuudella. Todellisuutemme sijaitsee kosketuksen ulkopuolella, tai toisaalta juurikin sen äärellä näytön takana. Ennen oman elämänsä näki kokonaisuutena vain juuri ennen kuolemaa filmirullana silmien edessä. Nykyään olemme tekemisissä noiden viimeistä matkaa edeltävien kuvien ja filminpätkien kanssa päivittäin. Eikä riitä että itse näemme elämämme vilisevän kuvina silmiemme edessä, se jaetaan myös kaikille muille. Voidaan sitten katsoa kuinka paljon tykkäyksiä on kertynyt kuolemamme jälkeen. Kyllähän sellainen omalla tilillä postattu ”lepää rauhassa” kuvatekstillä varustettu kuva herättäisi varmasti mielenkiintoa. Pari hashtagia vielä perään niin eiköhän ala tykkäyksiä sadella.
Pitäkööt muut minua vanhanaikaisena tai junttina, mutta olen vahvasti sitä mieltä että nykyteknologia on tuhonnut ihmisen lajina. Usein huomaan joutuvani keskustelemaan kaikesta turhanpäiväisestä ja keskustelut ovat yleensä todella pinnallisia ja sisällöttömiä. On oikeastaan vain surullista, ettei kenenkään kanssa voi jutella esimerkiksi kasvatuksen vaikutuksesta lapsiin ja heidän elämiinsä tai vaikka siitä kuinka länsimaiset kauneusihanteet perustuvat pelkkään valheeseen. Hieman hullunkurista kyllä, mutta koen nuo pinnalliset keskustelut todella raskaina enkä yksinkertaisesti voi jutella vain sellaisista asioista päiväkausia, psyyke ei kestä sitä. Haluan että arkisillakin keskusteluilla on jokin tarkoitus ja päämäärä.
Yksi asia josta voisin vielä puhua on ihmisten kankeus ja kykenemättömyys käsitellä asioita. Toki jokaisen oma sisäinen maailma ja maailmankuva on erilainen eikä siinä ole mitään väärää tai pahaa: päinvastoin. Surullisen moni kuitenkin elää omassa pienessä kuplassaan eikä välitä muusta maailmasta mitään. He ovat kykenemättömiä ottamaan vähänkään raskaampia tai negatiivisia asioita vastaan. He ovat todella mukavuudenhaluisia eivätkä halua vapaaehtoisesti ottaa elämäänsä mitään, joka voisi horjuttaa heidän elämäänsä. Heidän psyykeensä ei kestä sitä.
Näin lopuksi haluaisin sanoa teille kaikille jotka tunnistatte itsenne joistakin tämän tekstin kuvauksista, että avatkaa hyvät ihmiset silmänne ja nostakaa katseenne edes hetkeksi puhelimistanne. Pidätte muka koko maailmaa käsissänne, mutta mitä te oikeasti tiedätte maailmasta? Menkää ulos, katselkaa tähtitaivasta tai pilviä taivaalla ja pysähtykää miettimään sitä kuinka pieniä me ihmiset oikeasti olemmekaan. Sinulla on lupa pysähtyä. Joten mene, jätä puhelin sisälle ja lähde ulos ihmettelemään maailmaa. Kuka tietää mitä kaikkea kaunista sinä sieltä voit löytää.
Kaikki nämä ihmisen irvikuvat luulevat työllään saavuttavan jotain. Minä taas tiedän etten koskaan tule saavuttamaan mitään. Olen ulkoistanut työnteon niille jotka siitä niin tuntuvat nauttivan ja olen itse keskittynyt tärkeämpiin asioihin. Esimerkiksi ”oleminen” on yksinkertaisuudessaankin nykyihmisille täysin mahdotonta. Ei kellään ole aikaa pysähtyä paikoilleen. Syödessäkin jalka käy vähän väliä. Kukaan ei enää tiedä millaista on olla ihminen. Jo kauan ollaan spekuloitu kuinka koneet jonain päivänä tulevat korvaamaan ihmiset. Vielä nykyäänkin tuo kuulostaa useimpien kaukaiselta ajatukselta, mutta kukaan ei tiedä että todellisuudessa tuo syrjäyttäminen on tapahtunut. Elektroniikkalaitteet ovat korvanneet ihmiskontaktit, kaikki asiat hoituu kotisohvilta käsin eikä kukaan poistukaan neljän seinän sisältä muualle kuin töihin tai kouluun. Oikean sosiaalisen kanssakäymisen suomasta lämmöstä on muistona vain Instagramin syötteessä oleviin kuviin kaksoisklikkaamalla esiin ponnahtava sydän.
Nykyisen kommunikoinnin perusyksikkö on sanojen ja kirjainten sijaan emoji. Emojia emojin perään, mutta jos joskus satut törmäämään ihmiseen kadulla niin hänen naamansa on täysin peruslukemilla: 99,9 prosentin varmuudella. Todellisuutemme sijaitsee kosketuksen ulkopuolella, tai toisaalta juurikin sen äärellä näytön takana. Ennen oman elämänsä näki kokonaisuutena vain juuri ennen kuolemaa filmirullana silmien edessä. Nykyään olemme tekemisissä noiden viimeistä matkaa edeltävien kuvien ja filminpätkien kanssa päivittäin. Eikä riitä että itse näemme elämämme vilisevän kuvina silmiemme edessä, se jaetaan myös kaikille muille. Voidaan sitten katsoa kuinka paljon tykkäyksiä on kertynyt kuolemamme jälkeen. Kyllähän sellainen omalla tilillä postattu ”lepää rauhassa” kuvatekstillä varustettu kuva herättäisi varmasti mielenkiintoa. Pari hashtagia vielä perään niin eiköhän ala tykkäyksiä sadella.
Pitäkööt muut minua vanhanaikaisena tai junttina, mutta olen vahvasti sitä mieltä että nykyteknologia on tuhonnut ihmisen lajina. Usein huomaan joutuvani keskustelemaan kaikesta turhanpäiväisestä ja keskustelut ovat yleensä todella pinnallisia ja sisällöttömiä. On oikeastaan vain surullista, ettei kenenkään kanssa voi jutella esimerkiksi kasvatuksen vaikutuksesta lapsiin ja heidän elämiinsä tai vaikka siitä kuinka länsimaiset kauneusihanteet perustuvat pelkkään valheeseen. Hieman hullunkurista kyllä, mutta koen nuo pinnalliset keskustelut todella raskaina enkä yksinkertaisesti voi jutella vain sellaisista asioista päiväkausia, psyyke ei kestä sitä. Haluan että arkisillakin keskusteluilla on jokin tarkoitus ja päämäärä.
Yksi asia josta voisin vielä puhua on ihmisten kankeus ja kykenemättömyys käsitellä asioita. Toki jokaisen oma sisäinen maailma ja maailmankuva on erilainen eikä siinä ole mitään väärää tai pahaa: päinvastoin. Surullisen moni kuitenkin elää omassa pienessä kuplassaan eikä välitä muusta maailmasta mitään. He ovat kykenemättömiä ottamaan vähänkään raskaampia tai negatiivisia asioita vastaan. He ovat todella mukavuudenhaluisia eivätkä halua vapaaehtoisesti ottaa elämäänsä mitään, joka voisi horjuttaa heidän elämäänsä. Heidän psyykeensä ei kestä sitä.
Näin lopuksi haluaisin sanoa teille kaikille jotka tunnistatte itsenne joistakin tämän tekstin kuvauksista, että avatkaa hyvät ihmiset silmänne ja nostakaa katseenne edes hetkeksi puhelimistanne. Pidätte muka koko maailmaa käsissänne, mutta mitä te oikeasti tiedätte maailmasta? Menkää ulos, katselkaa tähtitaivasta tai pilviä taivaalla ja pysähtykää miettimään sitä kuinka pieniä me ihmiset oikeasti olemmekaan. Sinulla on lupa pysähtyä. Joten mene, jätä puhelin sisälle ja lähde ulos ihmettelemään maailmaa. Kuka tietää mitä kaikkea kaunista sinä sieltä voit löytää.
-MR
Comments
Post a Comment