Perjantai-illat ja unohdettu tee

Aina perjantai-iltaisin ahdistavan värikäs asuntoni täyttyi hiljennetyistä tunteista ja sanomattomista sanoista. Kun sinä jostain aikaa tavanomaisesti istahdit sohvalle lukemaan jotain romaania ja juomaan teetä, minä leikin samaan aikaan hiuksillasi jotka olivat luonnostaan hieman kiharat. Pyörittelin kiharoitasi sormieni välissä. Harmittelin hiljaa mielessäni sitä, ettet itse pitänyt kauniista lainehtivista hiuksistasi. Et koskaan lähtenyt minnekään ilman, että ne oli suoristettu ja laitettu kiinni joko ponihännälle tai nutturalle. Minun luonani ollessasi et kuitenkaan jaksanut välittää siitä, miltä hiuksesi näyttivät. Minun silmissäni olit nimittäin kaunis aina, ihan sama miten hiuksesi oli laitettu tai millaiset vaatteet sinulla oli ylläsi. Aloin letittämään hiuksiasi ja suukotin kaulaasi. Et reagoinut millään tavalla, jatkoit vain lukemista. Usein istuimme vain koko illan sylikkäin, sinä lukien kirjaasi ja minä painautuneena sinuun. Kuuntelin hengitystäsi, tunsin sydämen sykkeesi. Tunsin käsiesi liikkeet kun kääntelit kirjan sivuja. Siinä me sitten olimme koko illan, toinen toista lähellä. En osannut kaivata mitään muuta, mielestäni näin oli hyvä. Näin oli täydellistä. Kuulin kirjan sulkeutuvan. Illat menivät niin nopeasti. Olisipa meillä ollut enemmän aikaa. Pakkasit kirjan laukkuusi, joit jäähtyneen teesi loppuun ja vedit hatun päähän. Lähdit jättäen jälkeesi lämpimän hymyn. Niin lämpimän, että se todennäköisesti riittäisi pitämään minut lämpimänä ensi perjantaihin asti. Syksy oli kuitenkin vaihtumassa talveen, päivät lyhenivät ja olisin tarvinnut jotain muutakin kuin hymyn pysyäkseni lämpimänä. En halunnut satuttaa sinua, tein sen vain välttääkseni hypotermian. Tuli riita, sitten katumus ja lopulta ero. Vielä nykyäänkin istun perjantai-illat sohvalla lukien jotain suosittelemistasi romaaneista ja miettien, kuinka moni tätä nykyä tietää, että hiuksesi ovat luonnostaan kiharat

-MR