Mitä Mikaelille kävi?
Kyseinen kysymys pyöri mun päässä viikkokausia. Mitä tolle kiharatukkaiselle viulistille oikein kävi? Minne se katosi? Miks se jätti mut yksin mun ajatusten ja peilikuvan kaa? Et sä voi vaa yhtenä yönä ottaa mua väkisin ja rakastaa mua ku viimestä päivää ja seuraavana päivänä kadota jäljettömiin. Ajatus siitä, ettet sä enää oottais mua ruokalassa tai ettet sä olis enää sun huoneessa kun mä ettisin sua piinas mua. Joskus ku yöllä harhailin vaaleen keltaseen taloon Mikaelin huoneen ovi oli auki. Sen huoneessa ei vaa ollu enää sitä lämmintä keltasta valoo eikä kaunisluista, baskeripäistä viulistii. Toi kaunis viulisti valaisi koko laitoksen, valkoset seinät hehku sen lämpöö. Kaikki muut tän laitoksen äijät kalpeni sen rinnalla. Se oli ku aurinko. Ei sellane liia häikäsevä jonka toivois menevän pilvee, vaa sellane just sopivasti lämmittävä. Sellane joka ottaa varovasti lämpimää syliinsä ja pyyhkii pois kaiken pahan. Niin Mikael teki sillo ku se yöllä tuli mun huoneesee. Se kuiski mun korvaa kuinka se halus mut ja varmisteli vähän välii et halusinhan mä sen. Totta kai mä halusin sen, vaikken koskaa aiemmi ollu tehny mitää sellasta toisen jätkän kaa. Mut mua ei pelottanu. Ei Mikaelin kaa. Kaikki tapahtu tosi nopeesti. Aika Mikaelin tulon ja lähdön välissä tuntu ku se ois menny silmänräpäytyksessä. Pyysin mun katseella sitä jäämään mun vieree, mut tiedettii kumpiki ettei se voinu jäädä. Yövartija tulis käymää tarkastuskäynnillä taas kymmenen minuutin päästä. Mikael istu mun sängyn laidalla hetken, sit se lähti päättäväisesti käveleen kohti molempiin suuntiin aukeevaa ovee kattomatta kertaakaan taakseen. Mä jäin makaamaan siihen sängylle omien ajatusteni kaa. Eikö Mikaelii kiinnostanu se, et mä olin rikkonu peilit? Eikö sitä kiinnostanu et mä olin kaikkien mielestä ihan sekasi? Miten se pystyi kattoo mua silmii ja sanoo rakastavansa mua? Eihän kukaa vois mua rakastaa. Et säkää rakastanu sua. Mä kyl rakastin Mikaelii, mut en koskaa vois olla varma oliks se oikee Mikael vai vaa sen peilikuva. Ihmiset rakastu peilikuvii, niin omii kun muiden. Oli miten oli, sen verenpunasen aamun jälkee Mikael oli poissa. Ainaki se Mikael joka näppäili viuluu baskeri päässä muiden jätkien oottaessa vessaan pääsyy. Mä vaa kuuntelin sitä kaunista soittoo, vaikka mullaki oli kusihätä. Nyt jäljellä oli vaa murrettu lukko ja hiljaisuus. Aurinko oli poissa, talvi oli tulossa. En ehkä sittenkää pääsis pois tällä viikolla.
Kyseinen kysymys pyöri mun päässä viikkokausia. Mitä tolle kiharatukkaiselle viulistille oikein kävi? Minne se katosi? Miks se jätti mut yksin mun ajatusten ja peilikuvan kaa? Et sä voi vaa yhtenä yönä ottaa mua väkisin ja rakastaa mua ku viimestä päivää ja seuraavana päivänä kadota jäljettömiin. Ajatus siitä, ettet sä enää oottais mua ruokalassa tai ettet sä olis enää sun huoneessa kun mä ettisin sua piinas mua. Joskus ku yöllä harhailin vaaleen keltaseen taloon Mikaelin huoneen ovi oli auki. Sen huoneessa ei vaa ollu enää sitä lämmintä keltasta valoo eikä kaunisluista, baskeripäistä viulistii. Toi kaunis viulisti valaisi koko laitoksen, valkoset seinät hehku sen lämpöö. Kaikki muut tän laitoksen äijät kalpeni sen rinnalla. Se oli ku aurinko. Ei sellane liia häikäsevä jonka toivois menevän pilvee, vaa sellane just sopivasti lämmittävä. Sellane joka ottaa varovasti lämpimää syliinsä ja pyyhkii pois kaiken pahan. Niin Mikael teki sillo ku se yöllä tuli mun huoneesee. Se kuiski mun korvaa kuinka se halus mut ja varmisteli vähän välii et halusinhan mä sen. Totta kai mä halusin sen, vaikken koskaa aiemmi ollu tehny mitää sellasta toisen jätkän kaa. Mut mua ei pelottanu. Ei Mikaelin kaa. Kaikki tapahtu tosi nopeesti. Aika Mikaelin tulon ja lähdön välissä tuntu ku se ois menny silmänräpäytyksessä. Pyysin mun katseella sitä jäämään mun vieree, mut tiedettii kumpiki ettei se voinu jäädä. Yövartija tulis käymää tarkastuskäynnillä taas kymmenen minuutin päästä. Mikael istu mun sängyn laidalla hetken, sit se lähti päättäväisesti käveleen kohti molempiin suuntiin aukeevaa ovee kattomatta kertaakaan taakseen. Mä jäin makaamaan siihen sängylle omien ajatusteni kaa. Eikö Mikaelii kiinnostanu se, et mä olin rikkonu peilit? Eikö sitä kiinnostanu et mä olin kaikkien mielestä ihan sekasi? Miten se pystyi kattoo mua silmii ja sanoo rakastavansa mua? Eihän kukaa vois mua rakastaa. Et säkää rakastanu sua. Mä kyl rakastin Mikaelii, mut en koskaa vois olla varma oliks se oikee Mikael vai vaa sen peilikuva. Ihmiset rakastu peilikuvii, niin omii kun muiden. Oli miten oli, sen verenpunasen aamun jälkee Mikael oli poissa. Ainaki se Mikael joka näppäili viuluu baskeri päässä muiden jätkien oottaessa vessaan pääsyy. Mä vaa kuuntelin sitä kaunista soittoo, vaikka mullaki oli kusihätä. Nyt jäljellä oli vaa murrettu lukko ja hiljaisuus. Aurinko oli poissa, talvi oli tulossa. En ehkä sittenkää pääsis pois tällä viikolla.
-MR
Comments
Post a Comment