Päätin tällä kertaa kirjottaa ihan aktuaalisen tekstin. Ei vaan sanoja toistensa perään, vaan lauseita joilla on jokin merkitys. Pitäis alottaa ihan alusta. Kertoo mistä kaikki alko. Se on kaikista vaikeinta. Varsinkaa kun ei tiiä, mistä kaikki alko. Alotan nyt vaa sit jostai.
Eka asia jonka muistan on mun huone. Tavallinen huone, neljä seinää ja katto. Yks kattolamppu, kaks vanhaa ikkunaa. Kolme kuollutta kärpästä ikkunan välissä. Sellanen ihan tavallinen huone siis. Toisella puolella sänky, toisella pöytä jonka päällä lamppu ja ihan liikaa pölyä. Jossain siinä välissä yöpöytä ja säkkituoli. Ei siinä huoneessa siis mitää vikaa ollu. Paitsi et se oli talvisin liian kylmä ja kesäsin liian lämmin. Mut se ei liity tähän mitenkää.
Tää ei liity nyt siihe mitä siellä huoneessa on, vaa siihe mitä siel ei oo. Kun mä oon siellä musta tuntuu etten oikeesti ees oo siellä. Ja sitku en oo siel nii oon iha varma et oon siellä. Kuulostaa hullulta, vai mitä? Tää ei kuitenkaa koske vaa mun huonetta. Välillä koulun käytävillä mä nään itteni kävelemässä siellä. Joskus tuntuu et hukkuisin vaikka en oo lähelläkää vettä, joskus taas käsiä tai jalkoja polttaa niinku ne ois tulessa. Mulle tapahtuu kaikkee, muttei tapahu kuitenkaa.
Oisin itekki ihan varma et oon vaa sekoomas ellei se kaikki tuntus nii aidolta. Välillä vaa tuntuu et mun mieli ja sielu karkaa jonnekki iha muualle, joskus niitä taas on kahen ihmisen edestä. Kaks ihmistä yhden ruumiin sisällä. Mä tunnen sen tunteet, mä kuulen sen ajatukset. Joskus ne ei häiritse, joskus se saattaa olla iha hiljaa monta päivää. Joskus se huutaa nii kovaa et mä itekki huudan sen mukana. Jollai oudolla tavalla mä ymmärrän sitä ja voin samaistuu siihen. Se on iha niiku mä. Haavoittuvainen. Herkkä. Helposti särkyvä.
Vaikka se usein asettuuki taloks mun kehoon en mä sen kaa voi jutella. Se tuntuu elävän iha omaa elämäänsä iha omassa ajassaan. Se ei ees huomaa et mä oon sen kaa. Et mä jaan sen kaa mun oman kehon. Se on varmaa vaa eksyny. Tai sit mä oon eksyny. Erehtyny kehosta. Jos tää onkin sen keho? Jos mä oonki tunkeilija sen ruumissa. Kaikki mun elämässä tuntuu muutenki nii irtonaiselta etten yhtää ihmettelis. En mä tunnista täältä ketää, en tunne ketää. Ei kukaa puhu mulle tai moikkaa. Ihan ku mä oisin ilmaa vaa. Aave. Tai tunkeilija jonkun toisen elämässä.
Ehkä hän nyt ymmärtää vähä paremmi mitä mä tarkotan ja miltä musta tuntuu. Annathan tän sit hänelle, jooko? Sen on pakko saada lukee tää. Tiiän etten osaa pukee tätä kaikkee sanoiks enää uudestaan. Sen pitää saada tietää. Ja mun pitää tietää, että se tietää. Se ei saa luulla et mä vihaan sitä tai jotai. Ilmota sit mulle, nähään taas ens viikolla. Terveisin Mikhail
Comments
Post a Comment