En edes pidä banaaneista

Kuumuus hämmentää, saa kaipaamaan kylmää. Niin minulle sanottiin ja niin minä uskoin. Oli yö, olin väsynyt. Katsoin kuitenkin päättäväisenä itään. Tunsin virkistävän tuulenvireen kasvoillani. Suljin silmäni ja siemailin tuota herkullista kevätilmaa. Vai oliko jo kesä? Kuka tietää, emmehän me päätä vuodenajoista. ”Mutta eihän sieltä ole kulkenut junia seitsemään vuoteen”. Niin he sanoivat. Uskalsin hetkeksi nostaa katseeni raiteista kun kaivoin laukustani viimeisen voileipäkeksin. Heti samalla hetkellä kun olin saanut keksin syötyä se pieninkin tuulenvire hävisi. Oli taas tukalan kuuma vaikkei aurinkokaan ollut paistanut enää moneen tuntiin. Ehkä se johtui vain siitä että olin niin hermostunut. En ollut tottunut olemaan tällaisessa tilanteessa. En tämmöisessä paikassa, en tähän vuorokauden aikaan. En kuitenkaan antanut sen häiritä vaan ryhdistin asentoani ja näytin itsevarmalta, päättäväiseltä. Päätin viimeisen kerran korottaa käteni taskuuni. Suoristin ikivanhan, oranssille muistilapulle kirjoitetun kauppalistan. ”Maitoa, banaaneja, karjalanpiirakoita”. Hassua, en edes pitänyt banaaneista. Käänsin lappua lukeakseni uudelleen ne sanat jotka oli uskoakseni osoitettu joskus minulle jonkun tärkeän henkilön puolesta. ”Tule kotiin”. Niin kaunis käsiala, niin kaunis että se sai nuo sanat kuulostamaan entistäkin tärkeämmiltä ja kauniimmilta. Vilkaisin uudelleen kohti itää, työnsin lapun takaisin taskuuni ja nostin laukkuni. Olin valmis. Juna oli jo näkyvissä mutta kaivoin vielä äkkiä jonkun vanhan vaatekaupan kuitin ja mustekynän taskustani. Kirjoitin viestini siihen niin nopeasti kuin suinkaan osasin ja annoin takaisin tulleen tuulenvireen viedä sen. Kerkesin junaan juuri ja juuri. Nyt olin oikeasti valmis. ”Tulen viimein kotiin”