Minulla oli jokin idea tätä tekstiä varten. Oli ihan oikeasti minä vannon. Kadotin kuitenkin sen ideanpalasen jonnekin tässä matkalla kohti mahdollisuutta tuoda se konkreettiseksi. Tiedäthän sinä sen tunteen kun sinulla on mielessäsi joku huikea uusi vuosisadan keksintö mutta se kerkeää unohtua ennen kuin ehdit suutasi aukaista. Koetapa siinä sitten vakuutella kaverillesi, että ”Kyllä minulla oli miljoonan euron arvoinen idea juuri mielessäni, usko pois.” Tämän ilmiön takia meillä varmaan on niin vähän miljonäärejä. Parhaat ideat valuvat korvista pihalle ennen aikojaan, parhaat runot lentävät tuulen mukana ennen kuin kynä ehtii paperille. Tästä samasta syystä en taaskaan saa minkäänlaista tekstiä aikaiseksi. Ei kun hetkinen, odota nythän minä muistan! Se idea oli siis sellainen, että
He sanovat että kaltaiseni ovat tuomittuja kuolemaan. Tuomittuja kuolemaan mahdollisimman nuorina ja mahdollisimman hitaasti ja kivuliaasti. Elämäntapamme toimii myös reittinä tietynlaiseen onnellisuuteen. Sellaiseen, kun on saavuttanut elämältään jotain. On jotain, mistä tulevat sukupolvet muistavat sinut. Kaikella on kuitenkin hintansa, meidän tiemme onnellisuuteen maksaa paljon. Luomiseen liittyy paljon tuskaa, parhaat teokset tulevat eniten kipua tuntevilta. Kun hinta on näinkin suuri on siitä saatava hyötykin valtaisa. Näistä hyödyistä emme kuitenkaan pääse nauttimaan silloin kun vielä kävelemme maan pinnalla. Meidän palkkiomme maksetaan kuolinvuoteella. Silloin olemme saavuttaneet elämältä jotain. Vapaaehtoisestihan kukaan ei tällaiseen ryhdy. Tarvitsemme kuitenkin jatkajia, joten olemme oikeutettuja valitsemaan seuraajamme. Valintaprosessi on tarkka, heidän mielensä pitää yltää aina vain pidemmälle. Joka kerta hiukan pidemmälle kuin entisten valittujen. Ihmi
Comments
Post a Comment