Musiikkia puutteilleni, yöllisiä ajatuksia

Vihaan sitä miltä musiikinpuute kuulostaa korvissani. Niinpä kaivan kuulokkeet taskustani ja työnnän napit syvälle.

Pää roikkuu, katse maassa. Kävelen heidän keskellään niin, etteivät he huomaa minun olevan joukkoon kuulumaton. Työnnän pääni syvemmälle huppuun ja kiristän tahtia.

Olen aina hyvin huolestunut siitä miltä näytän kävellessäni. Tänään vielä huolestuneempi kuin yleensä. Niinpä käytän kaiken energiani askeleideni vahtimiseen. Jokaisen pitää olla täsmälleen yhtä pitkä, vauhdin pitää pysyä samana ja reitin suorana.

Käteni eivät tiedä missä niiden pitäisi olla ja ne vaeltavat ympäriinsä. Housujen taskuista takin taskuihin, hiuksista kasvoihin. Äkkiliikkeitä vältetään, pitäähän kaiken näyttää luonnolliselta. Siltä, kuin olisin muutenkin aikeissa tehdä niin.

Välillä pitää kurkkia taaksepäin ja vetää napit korvista, jotta tietäisi seuraako kukaan. En muuttaisi toimintatapojani vaikka perässäni kulkisikin joku, jostain syystä se on vain tärkeä tieto.

Tunnen kuinka punainen naamani on ja huomaan, kuinka epätasaiselta hengitykseni kuulostaakaan. Painan hissin nappia useampaan kertaan siinä toivossa, että se tulisi näin nopeammin haluamaani kerrokseen.

Seison viimein ovella, vedän napit pois korvista ja koputan. Haron hiuksiani levottomasti ja valmistaudun selittämään miksi vihaan muusikin puutteen ääntä korvissani. Tiesin kyllä että hän ymmärtäisi. En vain tiedä ymmärtäväisitkö he. Koska loppujen lopuksi vain sillä oli väliä