Pitkästä aikaa

Kyyneleet valuivat pitkin hänen kauniita kasvojaan. Hän vuodatti noina tunteina kaikki hänen elämänsä ikävimmät hetket itkun ja huudon kautta. Tai siltä se ainakin tuntui. Se kesti niin kauan. Hänen huutonsa kaikuivat korvissani. Ne tuntuivat teräviltä. Hänen sanansa siis. Ne pistivät ikävästi, mutta jollain tavalla nautin niiden aiheuttamasta kivusta. En nääs tiennyt, että hän oli koko elämänsä kantanut niin painavaa lastia mukanaan. Vasta nyt hänen todellinen luontonsa paljastui. Kun hän istui siinä edessäni, täysin paljaana kaikista niistä valheista joita hän oli viljellyt. Välillä hänen silmänsä näyttivät välähdyksiä inhimillisyydestä. Aivan kuin hän olisi hetken ajan ollut niin kuin me muut. Se kesti kuitenkin vain hetken. Hänen silmiensä tuike katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Niistä näki vain oman heijastuksensa, hänen sisimpänsä oli nääs tyhjää täynnä. Ei noiden kauniin sinisten silmien läpi voinut nähdä häntä ja hänen sieluaan. Et pystynyt tekemään muuta kuin uppoamaan niiden kauneuteen. Ja niin olit koukussa. Hän oli kaikkesi, vaikkei hänessä ollut mitään. Ja sinä olit hänen kaikkensa. Tai niin sinä luulit. Kuitenkaan et voinut syyttää häntä tämän välinpitämättömyydestä. Olihan hänellä niin surullinen lapsuus. Ja kurja elämä muutenkin. Olisin säälinyt häntä jollei hän olisi ollut niin kauhea kuin hän on. Niinpä seurasin tyynenä kun hän jatkoi kyynelten vuodatusta. Se kuitenkin loppui kuin seinään. Ei itkua, ei huutoa. Ei niitä teräviä sanoja, ei edes pehmeitä. Hetken hiljaisuuden päästä alkoi nauru. En ole edes varma kumpi sen aloitti. Siinä me molemmat kuitenkin nyt olimme, katsoen toisiamme silmiin nauraen. Se ei ollut halveksuvaa naurua, vaan puhdasta huvittuneisuutta. Olin varma, että olin tullut hulluksi. En kuitenkaan välittänyt siitä. Olihan tämä tilanne huvittava, ottaen huomioon ettei häntä, tai siis sinua ollut edes olemassa.