Tuntuu oudolta olla täällä taas näin pitkän ajan jälkeen. Ei minulla täältä sen erityisempiä muistoja ole, tiputan aina vaan pienen palan itsestäni joka paikkaan missä käyn. Näin toivon joskus löytäväni paikan jonne tunnen kuuluvani. Kodin, sinulle ja minulle. Paikan jonne voimme rakentaa muistoja. Sellaisia muistoja joita ei halua unohtaa, toisin kuin muistoja joita minulla on täältä.
Tie jolla aikoinaan kävelin paljonkin on tänä päivänä todella huonossa kunnossa. Täynnä reikiä ja sen näköinen, että se on kävelty loppuun. Olen tämän kadun kolmanneksi viimeisen katuvalon kohdalla ja käännän kasetin ympäri. Tämä puoli on aina ollut suosikkini, siksi jätän sen viimeiseksi. Ensimmäiset kymmenen sekuntia ovat aivan hiljaisia pientä huminaa lukuunottamatta, sitten ensimmäinen biisi lähtee soimaan. Tämä kyseinen biisi on aina ollut suosikkini, siksi jätän sen viimeiseksi.
Biisi ei ehdi edes ensimmäiseen kertosäkeeseen kun olen jo perillä. Eihän kolmen katulampun väliä pitkään kävele. Paikka näyttää juuri siltä kuin muistinkin. Tai sellaiselta minkälaisena kuvittelin sen muistavani. Harkitsen vielä kerran oven avaamista kunnes kertosäe alkaa soimaan ja tunnen valtavan halun rynnätä sisään. Työnnän oven auki ja tunnen kuinka kaikki kipeät muistot palaavat yksi kerrallaan. Toinen säkeistö alkaa soimaan ja astun sisään.
En koske mihinkään, en edes ajattele. Kävelen vain. Käyn läpi joka huoneen, jokaisen unohdetun muiston. Rappuset pitävät hyvin pahaenteistä ääntä mutten välitä siitä. Kertosäe alkaa soimaan viimeisen kerran. Aloitan kuitenkin huoneiden tutkimisen järjestelmällisesti ensimmäisestä huoneesta vasemmalla. Huoneita on vähemmän kuin oletin ja pian olen viimeisellä ovella. Kappale loppuu.
En koskaan saanut tietää, mitä viimeisen oven takana oli ollut. Mikä siellä sai minun koko elämäni muuttumaan. En ehtinyt edes koskea ovenkahvaan kun kappale pysähtyi ja heräsin. Niinpä minä nousin ja hieraisin silmiäni. Katsoin kelloa joka näytti tyhjää. Nyt muistin kaiken. Muistin kaiken mutten kuitenkaan muistanut mitään. Olin ja en ollut, molempia yhtä aikaa. Sinä taas. Sinä olit ja et ollut, muttet molempia saman aikaisesti. ”Kaipaan sinua”.
Tie jolla aikoinaan kävelin paljonkin on tänä päivänä todella huonossa kunnossa. Täynnä reikiä ja sen näköinen, että se on kävelty loppuun. Olen tämän kadun kolmanneksi viimeisen katuvalon kohdalla ja käännän kasetin ympäri. Tämä puoli on aina ollut suosikkini, siksi jätän sen viimeiseksi. Ensimmäiset kymmenen sekuntia ovat aivan hiljaisia pientä huminaa lukuunottamatta, sitten ensimmäinen biisi lähtee soimaan. Tämä kyseinen biisi on aina ollut suosikkini, siksi jätän sen viimeiseksi.
Biisi ei ehdi edes ensimmäiseen kertosäkeeseen kun olen jo perillä. Eihän kolmen katulampun väliä pitkään kävele. Paikka näyttää juuri siltä kuin muistinkin. Tai sellaiselta minkälaisena kuvittelin sen muistavani. Harkitsen vielä kerran oven avaamista kunnes kertosäe alkaa soimaan ja tunnen valtavan halun rynnätä sisään. Työnnän oven auki ja tunnen kuinka kaikki kipeät muistot palaavat yksi kerrallaan. Toinen säkeistö alkaa soimaan ja astun sisään.
En koske mihinkään, en edes ajattele. Kävelen vain. Käyn läpi joka huoneen, jokaisen unohdetun muiston. Rappuset pitävät hyvin pahaenteistä ääntä mutten välitä siitä. Kertosäe alkaa soimaan viimeisen kerran. Aloitan kuitenkin huoneiden tutkimisen järjestelmällisesti ensimmäisestä huoneesta vasemmalla. Huoneita on vähemmän kuin oletin ja pian olen viimeisellä ovella. Kappale loppuu.
En koskaan saanut tietää, mitä viimeisen oven takana oli ollut. Mikä siellä sai minun koko elämäni muuttumaan. En ehtinyt edes koskea ovenkahvaan kun kappale pysähtyi ja heräsin. Niinpä minä nousin ja hieraisin silmiäni. Katsoin kelloa joka näytti tyhjää. Nyt muistin kaiken. Muistin kaiken mutten kuitenkaan muistanut mitään. Olin ja en ollut, molempia yhtä aikaa. Sinä taas. Sinä olit ja et ollut, muttet molempia saman aikaisesti. ”Kaipaan sinua”.
Comments
Post a Comment