Skip to main content

Savukkeet, pidemmän kaavan mukaan

Kuudes savuke, uusi merkki kämmenselkään. Sytytän seitsemännen savukkeen ja en voi olla miettimättä sitä tyhjyyttä jota muut kutsuisivat elämäksi. Pyörittelen puoliksi poltettua savuketta sormieni välissä. Olen kuitenkin varovainen, en halua pudottaa sitä niin kuin kynääni silloin aikanaan. Tällaisina iltoina en myöskään voinut olla miettimättä sitä, miksi edes poltin? Olin aina ollut se kiltti poika, hän joka ei tee mitään tuhotakseen elämiä. Ei niin omaa kuin pienen sammakon, muista ihmisistä puhumattakaan. Siinä se poika nyt kuitenkin oli, sillalla istumassa, seitsemäs savuke kämmenselkää vasten. Edessä vain tyyni järvenpinta, jonka täydellinen seesteisyys tuhottiin heittämällä välillä muutama kivi sen pintaa vasten. Takana ei ollut mitään, ei ketään joka estäisi häntä tekemästä ruumiita tänään. Kahdeksas tupakka nousemassa askista. Mutta siihen se jääkin. Ikäviä muistoja. Muistoja siltä ajalta kun pystyin itsekin kutsumaan tyhjyyttäni elämäksi. Minulla oli kynä, sen minä muistan. Ja minä kirjoitin. Kirjoitin todella paljon. Niin paljon, että kaikki ideat oli käytetty. Kaikki tarinat kerrottu. Ei ollut mitään mistä kirjoittaa. Silloin elämä muuttui tuoksi tyhjyydeksi, silloin hukkasin kynäni sinne. En toisaalta tiedä, olisinko tähän päivään mennessä tehnyt sillä mitään. Ehkä oli vain hyvä, ettei se enää ollut muistuttamassa minua niistä ajoista. Piinamaassa minua ja moittimassa luovuuden puutettani. Tähän lopputulokseen päädyttyäni pystyin suht. rauhallisin mielin nostamaan kahdeksannen savukkeen. Silloin myös ymmärsin. En voinut enää elää mielikuvitusmaailmassa. Piti tyytyä savukkeisiin kynän sijasta. 
2.8.2018

Comments

Popular posts from this blog

Kaunis kuvaus jostain rumasta

Nyt muistan sen tunteen Kun millään muulla ei ole väliä Kuin vain ja ainoastaan sillä mitä korvien välissä on Syy on joka kerta eri Miksi se tulee takaisin Isku rintakehään Etkä voi hengittää Et ainakaan seuraavaan kymmeneen minuuttiin Mutta ei hätää Liiku vain mukana Ja unohda kaikki Koska millään muulla ei nyt ole väliä Vain sillä mitä löydät pääsi ulkopuolelta Ja minkä tiedät olevan jo sen sisällä -MR

Tie ja pelto, me ja he

Joukko ihmisiä Tuijottamassa pellolle päin Tietäen sen olevan viimeinen asia Jonka he koskaan tulevat näkemään Kyynel vierähtää poskelle Veri maalaa jalkakäytävän "Tämä oli heille ihan oikein" Kutsuit heitä eläimiksi Arvottomiksi olennoiksi Minä näin vain joukon ihmisiä Samanlaisia kuin sinä ja minä Aivan kuin olisin katsonut peiliin Joten minä odotin Milloin antaisit minun maalata oman osani tästä tiestä

Elämäni kuoleman välikappaleena

He sanovat että kaltaiseni ovat tuomittuja kuolemaan. Tuomittuja kuolemaan mahdollisimman nuorina ja mahdollisimman hitaasti ja kivuliaasti.  Elämäntapamme toimii myös reittinä tietynlaiseen onnellisuuteen. Sellaiseen, kun on saavuttanut elämältään jotain. On jotain, mistä tulevat sukupolvet muistavat sinut. Kaikella on kuitenkin hintansa, meidän tiemme onnellisuuteen maksaa paljon. Luomiseen liittyy paljon tuskaa, parhaat teokset tulevat eniten kipua tuntevilta.  Kun hinta on näinkin suuri on siitä saatava hyötykin valtaisa. Näistä hyödyistä emme kuitenkaan pääse nauttimaan silloin kun vielä kävelemme maan pinnalla. Meidän palkkiomme maksetaan kuolinvuoteella. Silloin olemme saavuttaneet elämältä jotain. Vapaaehtoisestihan kukaan ei tällaiseen ryhdy. Tarvitsemme kuitenkin jatkajia, joten olemme oikeutettuja valitsemaan seuraajamme. Valintaprosessi on tarkka, heidän mielensä pitää yltää aina vain pidemmälle. Joka kerta hiukan pidemmälle kuin entisten valittujen. Ihmi