Kuudes savuke, uusi merkki kämmenselkään. Sytytän seitsemännen savukkeen ja en voi olla miettimättä sitä tyhjyyttä jota muut kutsuisivat elämäksi. Pyörittelen puoliksi poltettua savuketta sormieni välissä. Olen kuitenkin varovainen, en halua pudottaa sitä niin kuin kynääni silloin aikanaan. Tällaisina iltoina en myöskään voinut olla miettimättä sitä, miksi edes poltin? Olin aina ollut se kiltti poika, hän joka ei tee mitään tuhotakseen elämiä. Ei niin omaa kuin pienen sammakon, muista ihmisistä puhumattakaan. Siinä se poika nyt kuitenkin oli, sillalla istumassa, seitsemäs savuke kämmenselkää vasten. Edessä vain tyyni järvenpinta, jonka täydellinen seesteisyys tuhottiin heittämällä välillä muutama kivi sen pintaa vasten. Takana ei ollut mitään, ei ketään joka estäisi häntä tekemästä ruumiita tänään. Kahdeksas tupakka nousemassa askista. Mutta siihen se jääkin. Ikäviä muistoja. Muistoja siltä ajalta kun pystyin itsekin kutsumaan tyhjyyttäni elämäksi. Minulla oli kynä, sen minä muistan. Ja minä kirjoitin. Kirjoitin todella paljon. Niin paljon, että kaikki ideat oli käytetty. Kaikki tarinat kerrottu. Ei ollut mitään mistä kirjoittaa. Silloin elämä muuttui tuoksi tyhjyydeksi, silloin hukkasin kynäni sinne. En toisaalta tiedä, olisinko tähän päivään mennessä tehnyt sillä mitään. Ehkä oli vain hyvä, ettei se enää ollut muistuttamassa minua niistä ajoista. Piinamaassa minua ja moittimassa luovuuden puutettani. Tähän lopputulokseen päädyttyäni pystyin suht. rauhallisin mielin nostamaan kahdeksannen savukkeen. Silloin myös ymmärsin. En voinut enää elää mielikuvitusmaailmassa. Piti tyytyä savukkeisiin kynän sijasta.
2.8.2018
Comments
Post a Comment