”Mitä sinä täällä teet?”
On niin kylmä. En tunne enää varpaitani. Koetan epätoivoisesti pitää tunnon tallessa kohmeisissa sormissani. Hieron käsiäni yhteen kuin viimeistä päivää.
”Samaa voisi kysyä sinulta.”
Tässä lämpötilassa kyyneleet ehtivät jäätyä ennen kuin ne ehtivät poskipäitä pidemmälle ja silmäripset jäätyvät yhteen ellei räpytä tarpeeksi tiiviiseen tahtiin. Kipu on myös tuntematon käsite näissä olotiloissa.
”Älä viitsi. Tiedät kyllä tasan tarkkaan miksi minä täällä olen. Sinun taas ei kuuluisi olla täällä.”
Hengitys on kuin lohikäärmeellä. Höngin valkoista, savun näköistä höyryä. Kunpa voisinkin sylkeä tulta.
”Minä mokasin, okei? Siinä kaikki. Mokasin pahemman kerran ja nyt olen jumissa täällä.”
Jäätävä hiljaisuus. Paljon kylmempi kuin ympäröivä ilma. Tunnen kuinka punaiset korvanlehteni ja nenänpääni on. Tiedostan myös sen, että korvani ovat niin jäässä että jos joku niihin nyt koskisi niin ne rikkoutuisivat siihen paikkaan.
”Mitä sinä sitten teit?”
Hänen äänensä on hauras, pelokas. Kyllähän me kumpikin tiedämme mitä tänne joutumiseen vaaditaan.
”Älä viitsi, kyllä sinä tiedät. Haluatko oikeasti että sanon sen ääneen? Haluatko?!”
Hän katsoi minua hämmentyneenä suurilla, pyöreillä silmillä. Ihan niin kuin hän ei muka ymmärtäisi mistä puhun. Aivan kuin hän olisi unohtanut kokonaan äskeisen keskustelumme. Niin kuin hän muka voisi noin vain unohtaa omat syntinsä ja menneisyytensä.
”Tiedät kyllä tasan tarkkaan miksi minä olen täällä. Miksi me olemme täällä."
Naurahdan.
”Eihän tänne jouduta kuin yhdestä syystä.”
Olit edelleen yhtä hämilläsi, hengitit raskaasti jääkylmää ilmaa ja pudistit päätäsi.
”Anteeksi, mutten kyllä yhtään tiedä mistä puhut.”
Kovasta yrityksestäni huolimatta sormissanikaan ei ole enää minkäänlaista tuntoa.
”Lopeta tuo pelleily! En jaksa tätä. Tiedät kyllä mitä me olemme tehneet joutuaksemme tänne. En oikeasti jaksa tätä nyt!”
Hermostuneena kävelen pois hänen luotaan, en kauas mutta sen verran etäälle etten erota häntä tässä sakeassa lumisateessa, jota en ole aikaisemmin tullut maininneeksi. Kävelen ympyrää jotten jäätyisi paikoilleni; kirjaimellisesti. Kävelen tuota tallaamaani ympyrää ympäri ties kuinka kauan, kunnes viimein pysähdyn. En edes harkitse käveleväni takaisin hänen luokseen, tuijotan vain allani olevaa loputonta valkoisuutta.
”Hän antoi sinulle anteeksi, eikö antanutkin?”
Ei vastausta. Olin kuitenkin varma että hän kuuli minua.
”Hän antoi anteeksi ja olet silti yhä täällä!”
En edelleenkään nosta katsettani maasta tai käänny häneen päin, vaikka tiedän etten näkisi häntä kuitenkaan kaiken tämän lumen läpi. Olen vain siinä paikallani ja tunnen, kuinka viimeinenkin toivon kipinä on poissa. Olin jäävä tänne loppuiäkseni. En uskonut saavani minkäänlaista vastausta. Kuulen kuitenkin hänen äänensä kaukaisuudessa.
”En uskonut heitä.”
Kuulen kuinka rikki hän on.
”En uskonut heitä kun he sanoivat ettei poispääsyä ole. Olin varma että voisin hyvittää tekoni. Että voisin taas jatkaa elämääni normaalisti.”
Kuulin lohdutonta itkua ja halusin mennä hänen luokseen. Jalkani olivat kuitenkin jäätyneet lumeen kiinni enkä voinut liikkua. En voinut edes kääntää katsettani. Pystyin vain kuuntelemaan. Olen varma, ettei kukaan ole koskaan ollut niin rikki kuin hän tuossa tilanteessa.
”He olivat oikeassa. Ei sellaista tekoa voi hyvittää.”
Kuulen kuinka lumi narskuu hänen kenkiensä alla kun hän odottamattomasti lähestyy minua. En voi vieläkään liikkua, mutta pian tunnen hänen hengityksensä niskassani.
”Mutta aina voi kuitenkin yrittää uudelleen, eikö vain?
Hän asettaa minut polvilleni lumeen. Tunnen kuinka jokin lävistää ihoni. En edelleenkään voi liikkua, mutta pian näen ympärilläni punaiseksi maalautuneen hangen. Ymmärsin nyt olleeni väärässä. Ei hän ollut saanut anteeksi tekoaan.
”Kai sinä annat minulle anteeksi?”
On niin kylmä. En tunne enää varpaitani. Koetan epätoivoisesti pitää tunnon tallessa kohmeisissa sormissani. Hieron käsiäni yhteen kuin viimeistä päivää.
”Samaa voisi kysyä sinulta.”
Tässä lämpötilassa kyyneleet ehtivät jäätyä ennen kuin ne ehtivät poskipäitä pidemmälle ja silmäripset jäätyvät yhteen ellei räpytä tarpeeksi tiiviiseen tahtiin. Kipu on myös tuntematon käsite näissä olotiloissa.
”Älä viitsi. Tiedät kyllä tasan tarkkaan miksi minä täällä olen. Sinun taas ei kuuluisi olla täällä.”
Hengitys on kuin lohikäärmeellä. Höngin valkoista, savun näköistä höyryä. Kunpa voisinkin sylkeä tulta.
”Minä mokasin, okei? Siinä kaikki. Mokasin pahemman kerran ja nyt olen jumissa täällä.”
Jäätävä hiljaisuus. Paljon kylmempi kuin ympäröivä ilma. Tunnen kuinka punaiset korvanlehteni ja nenänpääni on. Tiedostan myös sen, että korvani ovat niin jäässä että jos joku niihin nyt koskisi niin ne rikkoutuisivat siihen paikkaan.
”Mitä sinä sitten teit?”
Hänen äänensä on hauras, pelokas. Kyllähän me kumpikin tiedämme mitä tänne joutumiseen vaaditaan.
”Älä viitsi, kyllä sinä tiedät. Haluatko oikeasti että sanon sen ääneen? Haluatko?!”
Hän katsoi minua hämmentyneenä suurilla, pyöreillä silmillä. Ihan niin kuin hän ei muka ymmärtäisi mistä puhun. Aivan kuin hän olisi unohtanut kokonaan äskeisen keskustelumme. Niin kuin hän muka voisi noin vain unohtaa omat syntinsä ja menneisyytensä.
”Tiedät kyllä tasan tarkkaan miksi minä olen täällä. Miksi me olemme täällä."
Naurahdan.
”Eihän tänne jouduta kuin yhdestä syystä.”
Olit edelleen yhtä hämilläsi, hengitit raskaasti jääkylmää ilmaa ja pudistit päätäsi.
”Anteeksi, mutten kyllä yhtään tiedä mistä puhut.”
Kovasta yrityksestäni huolimatta sormissanikaan ei ole enää minkäänlaista tuntoa.
”Lopeta tuo pelleily! En jaksa tätä. Tiedät kyllä mitä me olemme tehneet joutuaksemme tänne. En oikeasti jaksa tätä nyt!”
Hermostuneena kävelen pois hänen luotaan, en kauas mutta sen verran etäälle etten erota häntä tässä sakeassa lumisateessa, jota en ole aikaisemmin tullut maininneeksi. Kävelen ympyrää jotten jäätyisi paikoilleni; kirjaimellisesti. Kävelen tuota tallaamaani ympyrää ympäri ties kuinka kauan, kunnes viimein pysähdyn. En edes harkitse käveleväni takaisin hänen luokseen, tuijotan vain allani olevaa loputonta valkoisuutta.
”Hän antoi sinulle anteeksi, eikö antanutkin?”
Ei vastausta. Olin kuitenkin varma että hän kuuli minua.
”Hän antoi anteeksi ja olet silti yhä täällä!”
En edelleenkään nosta katsettani maasta tai käänny häneen päin, vaikka tiedän etten näkisi häntä kuitenkaan kaiken tämän lumen läpi. Olen vain siinä paikallani ja tunnen, kuinka viimeinenkin toivon kipinä on poissa. Olin jäävä tänne loppuiäkseni. En uskonut saavani minkäänlaista vastausta. Kuulen kuitenkin hänen äänensä kaukaisuudessa.
”En uskonut heitä.”
Kuulen kuinka rikki hän on.
”En uskonut heitä kun he sanoivat ettei poispääsyä ole. Olin varma että voisin hyvittää tekoni. Että voisin taas jatkaa elämääni normaalisti.”
Kuulin lohdutonta itkua ja halusin mennä hänen luokseen. Jalkani olivat kuitenkin jäätyneet lumeen kiinni enkä voinut liikkua. En voinut edes kääntää katsettani. Pystyin vain kuuntelemaan. Olen varma, ettei kukaan ole koskaan ollut niin rikki kuin hän tuossa tilanteessa.
”He olivat oikeassa. Ei sellaista tekoa voi hyvittää.”
Kuulen kuinka lumi narskuu hänen kenkiensä alla kun hän odottamattomasti lähestyy minua. En voi vieläkään liikkua, mutta pian tunnen hänen hengityksensä niskassani.
”Mutta aina voi kuitenkin yrittää uudelleen, eikö vain?
Hän asettaa minut polvilleni lumeen. Tunnen kuinka jokin lävistää ihoni. En edelleenkään voi liikkua, mutta pian näen ympärilläni punaiseksi maalautuneen hangen. Ymmärsin nyt olleeni väärässä. Ei hän ollut saanut anteeksi tekoaan.
”Kai sinä annat minulle anteeksi?”
-Mr
Comments
Post a Comment