Päivät menevät nopeammin purkista laskien. Viikot ovat helpompia eläessään terapiakäynnistä toiseen. Tuijotan tyhjää lasia pöydälläni. Se muistuttaa minua jostain, mitä minun tulisi muistaa. Täydellinen tyyneys saa mieleni järkkymään, täytän lasin. Elämän arvaamattomuus saa sen pinnan värisemään. Tunnen oloni heti paljon tyynemmäksi. Pidän valmiiksi määrittelemättömien asioiden ennalta-arvattavuudesta. Kaaos tuo turvaa, muistuttaa siitä ettei kaiken tarvitse olla aina näin.
Poden välillä vaikeaa yksinäisyyttä. Silloin kääriydyn itseeni ja unohdan kaiken muun olemassa olon. Silloin olen yksin, ainoa. Silloin minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Ei ole muita. Yksin oleminen nääs tuntuu paremmalta kuin yksinäisyys. Olen lopen kyllästynyt kuuntelemaan ihmisten puheita siitä, kuinka he ovat sujut itsensä kanssa muiden ansiosta. Roskaa. He vain purkavat kaikki käsittelemättömät asiansa muille, jättävät näiden huoleksi. Kaiken lisäksi vaativat vielä saada kuulla muilta kuinka hyviä he ovat. Ei ole olemassa ihmistä kuka olisi sujut itsensä kanssa. Kaikki niin väittävät ovat vain tekopyhiä, ihmishengenriistäjiä. Ei murhaajia tai tappajia, mutta jotain paljon pahempaa.
Nämä samaiset ihmiset myyvät sielunsa ja sisuskalunsa puhtauden toivossa. Luopuvat itsestään synnittömyyden tähden. Ja vielä ihan omakätisesti kaivavat elimensä. Jotkut voisivat pitää tätä hyvinkin ritarillisena, mutta ei se ole muuta kuin ällöttävää nähdä heidät työntämässä käsiään aina vain syvemmälle kunnes viimeisetkin elimet on saatu kaivettua kurkkua pitkin pois. Tämän jälkeen nämä veren peittämät ihmispalapelin osaset poltetaan. Näin nämä nyt itsensä menettäneet olennot saavat kokea puhtauden, koska he eivät ole mitään. Tyhjiä valkoisia tauluja vain. Heidän puhtautensa on olematonta. Kirjaimellisesti.
Täytän lasiani jo kolmatta kertaa. Elämän epätäydellisyys saa minut voimaan pahoin. Huomaan mieleni ja ajatusteni ristiriitaisuuden. Silloin minun on pakko päästää se kaikki ulos. Ja niin yhdessä silmänräpäyksessä olen yksi heistä. Tai paremminkin yksi teistä.
Poden välillä vaikeaa yksinäisyyttä. Silloin kääriydyn itseeni ja unohdan kaiken muun olemassa olon. Silloin olen yksin, ainoa. Silloin minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Ei ole muita. Yksin oleminen nääs tuntuu paremmalta kuin yksinäisyys. Olen lopen kyllästynyt kuuntelemaan ihmisten puheita siitä, kuinka he ovat sujut itsensä kanssa muiden ansiosta. Roskaa. He vain purkavat kaikki käsittelemättömät asiansa muille, jättävät näiden huoleksi. Kaiken lisäksi vaativat vielä saada kuulla muilta kuinka hyviä he ovat. Ei ole olemassa ihmistä kuka olisi sujut itsensä kanssa. Kaikki niin väittävät ovat vain tekopyhiä, ihmishengenriistäjiä. Ei murhaajia tai tappajia, mutta jotain paljon pahempaa.
Nämä samaiset ihmiset myyvät sielunsa ja sisuskalunsa puhtauden toivossa. Luopuvat itsestään synnittömyyden tähden. Ja vielä ihan omakätisesti kaivavat elimensä. Jotkut voisivat pitää tätä hyvinkin ritarillisena, mutta ei se ole muuta kuin ällöttävää nähdä heidät työntämässä käsiään aina vain syvemmälle kunnes viimeisetkin elimet on saatu kaivettua kurkkua pitkin pois. Tämän jälkeen nämä veren peittämät ihmispalapelin osaset poltetaan. Näin nämä nyt itsensä menettäneet olennot saavat kokea puhtauden, koska he eivät ole mitään. Tyhjiä valkoisia tauluja vain. Heidän puhtautensa on olematonta. Kirjaimellisesti.
Täytän lasiani jo kolmatta kertaa. Elämän epätäydellisyys saa minut voimaan pahoin. Huomaan mieleni ja ajatusteni ristiriitaisuuden. Silloin minun on pakko päästää se kaikki ulos. Ja niin yhdessä silmänräpäyksessä olen yksi heistä. Tai paremminkin yksi teistä.
2.9.2018
Comments
Post a Comment