Lyö uudestaan ja uudestaan

Rakastin kuinka purit turhautuneisuutesi minuun. En koskaan ollut saanut olla niin lähellä jotakuta. Palvoin kosketustasi, hiljaa mielessäni vaadin lisää. Koin ansaitsevani sen. Se kesti aina vain hetken, mutta mukana oli paljon tunnetta. Olin nukkesi, lelusi. Teit minulla mitä halusit ja minä olin vain hiljaa ja tottelin käskyjä. Monesti sinä olisit halunnut kuulla jotain ääntä minusta, mutta eihän esineet osaa puhua, vai mitä? En osannut kaivata rakkautta, en välittämistä tai huolenpitoa. Kaipasin vain tyydytystä. Minulle riitti että olin elossa. Uskoin kaiken mitä minulle sanoit, kaiken mitä sanoit minusta. Sinä rakensit minut. Olin sinun luomuksesi, vain sinun. Muut kiersivät minut kaukaa, sinä pysyit vierelläni tilanteessa kuin tilanteessa. Pidit huolen ettei kukaan muu koskisi minuun. Omistin kehoni sinulle, tyhjä taulu jonka saisit täyttää ajan mittaa aina vain syvemmillä arvilla, toinen toistaan tummemmilla mustelmilla. Olit todella luova, keksit aina uusia tapoja käsitellä minua. Milloin käytit käsiäsi, milloin mitä tahansa muuta käsien ulottuvilla olevaa esinettä. Myös sanasi olivat teräviä. Niin teräviä, että jokaisesta jäisi varmasti pysyvä jälki. Olit niin taitava puhuja. Joskus annoit minunkin päättää asioista. Niin kiltti sinä olit. Kerran sain syödä kokonaisen aterian enkä vain tähteitäsi. Joskus myös kysyit että kestänkö enempää lyöntejä. Kuinka olisin voinut sanoa ei? Siitä illasta minulla on pahimmat arvet. Olen kiitollinen, että annat minun olla osa elämääsi. Minä olen niin säälittävä ja merkityksetön, mutta sinä olet upea. Voisiko joku kaltaisesi koskaan rakastaa minua?